Kaikki liittyy siihen, kun kerroin viimeksi, että olen palanut loppuun. Sain samaan aikaan ahdistuspaniikki sekä raivokohtauksen. Olin väkivaltainen. Mun piti lähteä iskälle vähäksi aikaa lepäämään ja miettimään asioita. En kuitenkaan kokenut sitä mitenkään tarpeelliseksi.
Päätin siis jäädä kotiin, olen nyt muutaman päivän kotona sairaslomalla, sillä osasto on täynnä. Käytiin tänään myös hakemassa mulle unilääkkeet jotta saisin nukkua edes muutaman päivän paremmin.
Koulussa opettajat ovat huolissaan sillä mulla on todella paljon poissaoloja joista tosin kaikki ovat luvallisia, tai muuten olen ollut kipeä.
Saan lääkityksen 24 päivä tätä kuuta, jolloin mun kuntoustus alkaa. Siihen asti mun on sinniteltävä noilla unilääkkeillä. Oloni vaihtelee todella paljon. Tänään mulla on ollut huono päivä, mutta huomenna mulla saattaa olla todella hyvä fiilis. Jonka takia myös parantuminen on todella vaikeaa. Mutta kaikesta huolimatta jaksan odottaa sitä päivää jolloin mut kirjataan ulos kaikista hoitosuhteista. Odotan hetkeä jolloin olen valmis elämään ilman ammattilaisten apua.
Jonain päivänä kuitenkin pystyn. Mä tiedän. Mä uskon.
Illalla katsoin fitnesspäiväkirjoja ja sain motivaatiota lähteä pitkälle kävelylenkille. Sain hetken ajatella asioita ja mulla heräs ajatus, että kuinka paljon paremmin mäkin voisin voida jos liikkuisin ja söisin terveellisesti.
Kuten kaikki muutkin ovat sanoneet niin liikunta on avain onneen.
Harrastin aktiivisesti liikuntaa vuosi sitten, mutta silloin mulla meni polvi ja selkä enkä pystynyt oikeen tekemään mitään muuta ilman hirveää tuskaa ja kipua. Nyt kuitenkin pitkän levon jälkeen, mietin alottaisinko kaiken alusta.
Mutta mun täytyy odottaa lääkärin mielipidettä, ennen hoitoneuvottelua en voi tehdä/aloittaa mitään.
Mielenterveysongelmat voi olla koko mun elämän ajan osana mua, tai ne voi myös lähteä.
Sitä ei ikinä tiedä.
Oon ollut aina tosi perfektionisti kaiken suhteen. Niin koulun, urheilun ja blogin suhteen. Mietin liian aikaisin tulenko pääsemään ikinä lukioon tai onko tekstini hyviä. Tai jos, vaikka jokin treeni menee pieleen niin musta tuntuu, että olen epäonnistunut.
Epäonnistumisen tunne kuitenkin liittyy mulla mun "edelliseen" elämään.
Niihin kokemuksiin, kun mulle sanottiin suoraan etten kelpaa ihmisenä, ja olen todella huono. Ja kaikkeen muuhun traumaattiseen kokemukseen mitä mulle on tapahtunut.
Ajattelin kertoa teille siitä heti, kun tiedän minkä saan diagnoosiksi. Noh, mutta miten kaikki liittyy taas yhtään mihinkään? Noh, ilman mielenterveysongelmia mulla ei olisi blogia, ilman sosiaalista mediaa mulla ei olisi syömishäiriötä.
Kaikki ovat varmasti kuulleet Essena O'Neilin tarinan. Katsoin sen videon kerran keskiviikkona ja eilen katsoin sen uudestaan. Mua ei ole varmaan ikinä ahdistanut niin paljon minkään videon takia.
Ensin mietin, että voiko ihminen olla niin sairas, mutta sitten mietin itseäni. Mietin sitä, miten paljon sosiaalinen media on vaikuttanut muhun.
Oon aina vertaillut itseäni muihin bloggaajiin, sekä muihin ihmisiin. Oon aina yrittänyt olla samanlainen bloggaaja kunten Saija tai Venla. Oon kuitenkin vihdoin ymmärtänyt, että ei oo mitään ideaa kirjottaa "samanlaista" blogia mitä joku muu kirjoittaa. Olen löytänyt oman tyylini kirjoittaa tätä. Tiedän minkälaiset kuvat ovat mun tyylisiä.
Ihan sama on oma tyyli, se miten pukeudut. Miksi pukeutua niinkuin joku muu pukeutuu? Toki jos tykkäät niin miksi ei. Itse tykkään aina erottua vähän massasta. Vähän kaikissa asioissa.
Pistää oikeasti mietittymään. Minkälainen sosiaalinen media on ensi keväänä tai entäpä vuoden päästä?
Näihin ajatuksiin lopetan tämän ja toivotan teille hyvää viikonloppua! -J
Näihin ajatuksiin lopetan tämän ja toivotan teille hyvää viikonloppua! -J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti